Avoimesta ikkunasta kantautuva puheensorina ja lokkien laulu herättävät minut unesta. Raotan silmiäni ja huomaan, miten kesäaamun auringonsäteet ovat maalanneet makuuhuoneen seinät keltaisiksi. Sekunnin murto-osan ajan joudun miettimään, missä oikein olen, kunnes muistan olevani kotona. Sydämeni täyttyy valtavasta kiitollisuudesta.

On heinäkuinen aamu vuonna 2024, ja herään ensimmäistä kertaa meidän uudesta unelmien kodistamme Helsingin Kampissa. En vieläkään oikein pysty uskomaan, että asun täällä. Puolisoni on lähtenyt edellisenä iltana jatkamaan muuttoa Mikkelin asunnolle, joten saan rauhassa ihastella muuttolaatikoiden täyttämää kotiamme ensimmäistä kertaa päivänvalossa.

Etsin laatikoiden seasta kahvinkeittimen, keitän itselleni aamukahvin, istun keittiön leveälle ikkunalaudalle ja katselen alas uutta kotikatuamme sekä ohikulkevia ihmisiä. Olen asunut koko lapsuuteni syrjäseudulla, enkä ole koskaan aiemmin asunut kodissa, jonka ikkunoista näkee ja kuulee elämää. Voisi kuvitella, että kun on koko ikänsä asunut metsän keskellä, rakastaisi hiljaisuutta ja rauhaa, mutta jostain syystä kaupungin vilinä saa minut rauhoittumaan.”

Olen aina ollut hieman sellainen levoton sielu, joka kaipaa vaihtelua ja muutosta ympärilleen. Muistan, kuinka lapsena vaihdoin huoneeni järjestystä niin usein, että lopulta askartelin mittakaavassa olevat huonekalut ja pohjapiirustuksen huoneestani. Niiden avulla pystyin helposti hahmottelemaan, millä uudella tavalla voisin sisustaa huoneeni seuraavaksi.

Uusi järjestys tuntui aina uudelta alulta.

Rakkaus uusiin alkuihin näkyy elämässäni edelleen, tosin nykyään hieman eri mittakaavassa. Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kymmenen vuotta, ja tänä aikana meillä on ollut kuusi yhteistä kotia kahdessa eri kaupungissa.

Moni varmasti vihaa muuttamista, mutta minä rakastan sitä. Sitä hetkeä, kun vanha ovi suljetaan ja uusi avautuu. Tyhjiä huoneita, lukemattomia mahdollisuuksia, uusia rutiineja ja tunne siitä, että kaikki voi alkaa taas puhtaalta pöydältä.

Olemme puolisoni kanssa molemmat kotoisin Mikkelistä, mutta olemme hyppineet Helsingin ja Mikkelin välillä nyt viimeiset neljä vuotta, välillä vuokralla asuen ja välillä omistusasunnossa. Tuntuu, että yhteiskunnassamme omistusasuntoa pidetään edelleen tietynlaisena aikuisuuden mittarina ja merkkinä elämässä menestymisestä. Että viimeistään tietyssä iässä pitäisi asettua aloilleen, ostaa koti ja pysyä siinä kenties koko loppuelämä.

Me tykkäämme tehdä asioita hieman eri tavalla, ja ehkä jopa nautimme siitä pienestä epätietoisuudesta, kun kaikkea ei ole lyöty lukkoon. Uskomme, että koti kulkee aina mukanamme sinne, minne elämä meidät vie.

Moni varmasti ajatteli meidän menettäneen järkemme, kun muutimme hetken mielijohteesta Helsinkiin, palasimme sieltä takaisin Mikkeliin ja lopulta muutimme vielä uudestaan Helsinkiin. Eikä siinä ehkä ulkopuolisen silmin ollutkaan paljoa järkeä, mutta meille nämä liikkeet olivat vain elämää – omiin tunteisiin luottamista ja niiden kuuntelemista. Elämä ei kulje suoraviivaisesti, eikä sen tarvitsekaan.

Juuri nyt vuokralla asuminen palvelee meitä täydellisesti. Rakastan sitä vapautta ja joustavuutta, jota vuokralla asuminen tuo. Tunnetta siitä, että elämä saa liikkua ja muuttua, jos siltä tuntuu. Että mielipidettä ja suuntaa saa vaihtaa.

Nautin myös tällä hetkellä valtavasti Helsingin ytimessä asumisesta, ja siitä, kun kaikki palvelut, kaupat, kahvilat ja ravintolat ovat vain nurkan takana.

On myös ihanan huoletonta, kun ei itse tarvitse huolehtia mistään kodin huolto- ja korjaustöistä, vaan Lumo-kodit hoitaa kaiken. Esimerkiksi, kun muutama kuukausi sitten meidän astianpesukone sanoi itsensä irti, tarvittiin vain yksi viesti Lumo-kodeille, ja asia oli jo hoidossa. Varmasti joskus haluamme ostaa myös sen pysyvämmän kodin, mutta tähän elämäntilanteeseen vuokrakoti sopii meille paremmin kuin hyvin.

Teen aina vuoden alussa itselleni unelmakartan, johon visualisoin asioita, joita haluan manifestoida elämääni kyseisenä vuonna. Vuoden 2024 alussa kirjoitin unelmakarttaani Helsingin postinumeron. Muutto Helsinkiin ei siinä vaiheessa ollut mitenkään ajankohtainen, sillä olimme vasta puolitoista vuotta aiemmin ostaneet omistusasunnon Mikkelistä. Jostain syystä sydän kuitenkin veti vahvasti kohti Helsinkiä.

Etsin unelmakarttaani Pinterestistä kuvia, miltä uusi kotimme tulisi näyttämään: kalanruotoparketti, koristelistat, leveät ikkunalaudat, kermanvärinen keittiö, vanha kerrostalo Helsingin keskustassa ja huonekorkeutta monta metriä.

Muutama kuukausi tämän jälkeen sain soiton Lumo-kodeilta – heillä olisi vapautumassa juuri meidän kriteereihin sopiva asunto. Olin tehnyt aiemmin Lumo-kodin nettisivuilla avoimen hakemuksen, johon olin kirjannut joitakin näitä meidän unelmakodin tunnusmerkkejä. Sain puhelimeeni linkin asunnon kuvista, ja en ollut uskoa silmiäni. Asunto oli kuin suoraan unelmakartastani.

Sattumaa tai ei, otin tämän vahvasti merkkinä universumilta, että meidän oli tarkoitus muuttaa takaisin Helsinkiin ja tämä tulisi olemaan meidän uusi koti.