Täällä ei ole koskaan tylsää. Se on yksi syy, miksi rakastan Itä-Helsinkiä. Kuka tahansa voi koska tahansa avata keskustelun metrovaunussa, koirapuistossa tai kauppakeskuksessa. Täältä – metron ja meren välistä – löytyy kontrasteja. Yhtenä päivänä voi vierailla seitsemän miljoonan euron merenrantatalossa, toisena kurkistaa 1940-luvulla valmistuneeseen uimahuoneeseen.

On onni asua yli 170 000 ihmisen asuttamalla alueella, josta löytyy loputon määrä nähtävää ja koettavaa. Itä-Helsingissä voi saman päivän aikana kierrellä pihakirppareilla, nauraa vedet silmissä stand up -keikalla ja istua rantakallioilla tuijottamassa auringonlaskua.

Paikallishistoria on kenen tahansa löydettävissä entisten huviloiden ja kartanoiden mailla, joille aikoinaan saavuttiin höyrylaivoilla. Välillä tuntuu, että menneisyys unohtuu niiltä, joille itäinen Helsinki edustaa jotakin aivan muuta.

Mitä Itä-Helsinkiin tulee, mielipiteitä riittää. Milloin saan kuulla asuvani no go -alueella, milloin paikassa, jossa liikkuminen edellyttää kuulemma luotiliivejä.

Vahvimmat ennakkoluulot ovat yleensä niillä, jotka eivät ole koskaan vierailleet alueella. Niillä, jotka muodostavat mielipiteensä uutisten, elokuvien, tv-sarjojen ja lehtijuttujen otsikoiden perusteella.

Itä-Helsinki on alue, jonka lähes jokainen tietää, mutta harva tuntee. Perustin Itä-Helsingille omistetun paikallismedian, koska kyllästyin lukemaan ulkopuolisten tuottamia pällistelyjuttuja kotikulmiltani. En tunnistanut teksteistä sitä itää, jonka minä tunnen.

On tullut aika rikkoa aluetta koskevat myytit, yksi kerrallaan.

”Itä-Helsinki on niin kaukana kaikesta”, sanoo ihminen, joka ei tiedä mistä puhuu. Minulle itä ei ole koskaan merkinnyt kaukaista katvealuetta, pikemminkin päinvastoin. Kaikki tarvittava löytyy läheltä.

Vartuin aikuiseksi Vuosaaressa, joka tunnetaan muun muassa lukuisista luonnonsuojelualueista, merellisyydestä ja metron päätepysäkistä. En keksi helpompaa tapaa matkustaa Helsingin keskustaan kuin hypätä metroon.

Sillä ei tosin yleensä tarvitse matkustaa Itäkeskusta pidemmälle, sillä palveluista ei ole idässä pulaa. Täältä löytyy rantakahviloiden herkkuja, shoppailumahdollisuuksia ja liikuntapaikkoja, joihin pääsee apostolin kyydillä. Olipa sitten julkisen liikenteen ystävä tai yksityisautoilija, Itä-Helsinki palvelee molempia.

Monien mielikuvat lähiöistä ovat sävyiltään betonin värisiä. Itse miellän idän harmauden vastakohdaksi.

Varhaisimmat lapsuusmuistoni ovat vehreitä lähiöromantiikan kyllästämiä hetkiä, jotka olen viettänyt ulkona: milloin rakentamassa metsämajaa, milloin pyöräilemässä uimarannalle tai kirjastoon. Ennen internetin ja kännyköiden kukoistuskautta minä ja muut naapuruston lapset kulutimme aikaa leikkimällä vesisotaa tai heittelemällä superpalloja.

Sellainen vaatii tilaa, jota Itä-Helsingissä riittää.

Vaikka alueelle rakennetaan jatkuvasti uutta, idässä riittää lääniä ja ruuhkattomia luontopolkuja. Lapsuuskotini nurkilta pääsee edelleen hetkessä Rastilan muinaisrantakivikon kupeeseen, Ramsinniemen lehtoon tai Rastilan kartanomiljööseen.

Hiljattain opasteet saanut 23 kilometrin mittainen itäinen rantareitti kiemurtelee samoissa maisemissa, jotka nostavat esiin idän kaksi valttia: meren ja metsät.

Kesäaikaan niitä pääsee ihailemaan myös itäisellä saaristoristeilyllä, jonka kyytiin pääsee Vuosaaresta. Matkan aikana voi bongata esimerkiksi Roihuvuoren vesitornin ja Vuosaaren upouudet tornitalot.

Toisin kuin jotkut muualla asuvat väittävät, Itä-Helsingissä ei tarvitse pelätä.

Asun tällä hetkellä Vartiokylässä, josta on viiden minuutin kävelymatka Tallinnanaukiolle ja Puotinharjun ostarille. Molemmat niistä mielletään monesti paikoiksi, joissa sattuu ja tapahtuu.

Se on toki aina mahdollista alueilla, joissa liikkuu paljon ihmisiä. En kuitenkaan näe Itä-Helsinkiä yhtään sen vaarallisempana asuinpaikkana kuin esimerkiksi kantakaupunkia.

Nuorena matkustin lukemattomia kertoja yöbussilla Rautatientorilta Vuosaareen ilman huolen häivää. Sama mielentila on voimissaan yhä, vaikka asumismuoto on vuosien varrella vaihtunut.

Nykyään koen asuvani lintukodossa, jonka suurimmat uhkat lienevät marjapensaiden antimia kyttäävät harakat ja omenavarkaissa olevat koululaiset.

Eittämättä idästä löytyy myös tietynlaista särmää ja luonnetta, joka linkittyy paikallisten kotiseutuylpeyteen. Itähelsinkiläiset ihmiset löytävät aina toisensa.

Laaja alue ei tietenkään voi aina olla pelkkää kiiltokuvaa, mutta jos leimaa Itä-Helsingin pelkästään uhkakuvien kautta, menettää paljon. Suosittelen Marco Kososen ja Petri Stenmanin kirjoittamaa Itä meidän -kirjaa niille, jotka haluavat tutustua itään kävellen, yksi asuinalue kerrallaan.

”Kuuleeko siellä lainkaan suomen kieltä?” Siinäpä taas yksi stereotypia, johon varmasti lähes jokainen idässä asuva on joskus törmännyt.

On totta, että Itä-Helsingissä asuu väkeä monesta eri kulttuurista, mutta ei täällä sentään tarvitse omaa äidinkieltään vaihtaa. Asuipa sitten Kontulassa, Mellunkylässä tai Roihuvuoressa, naapurin kanssa voi vaihtaa kuulumisia ilman kielimuuria.

Alueen erilaiset ihmiset lisäävät idän vetovoimaa. Täältä löytyy jokaiselle jotakin.

Paikallistoimittajana kuulen jatkuvasti tarinoita, joita yhdistää idän yhteisöllinen henki. Se näkyy leikkipuistoissa, harrastuspaikoissa ja kulttuuritapahtumissa.

Täällä ohikulkijoita uskaltaa lähestyä, ja joskus apua tarjotaan ennen kuin sitä ymmärtää itse edes pyytää. Jos lompakko putoaa takataskusta, hetken päästä joku koputtaa olkapäälle.

Siihen lienee syynsä, miksi Roihuvuoresta löytyy Itä-Helsingin aktiivisin pyöräilijäyhteisö, ja miksi jalkapallokansa puhaltaa yhteen hiileen niin Puotilassa, Kontulassa kuin Vuosaaressa.

Itä toimii alueena, jossa voi rikkoa omia kupliaan ja tutustua ihmisiin taiteilijoista urheilijoihin ja päättäjistä poliiseihin.

En näe mitään syytä, miksi muuttaisin muualle asumaan. Idästä löytyy kaikki, ja vähän päälle.